Hei. Olen Pekka. Jalkani ovat puhki, mahani on taas ystäväni ja mieleltäni olen nyt itse Zen.
Kuten osa teistä on joko somen tai perinteisen face-to-face -median kautta tiedostanut, päätin viime vuonna, että vuosien sivusta seuraamisen jälkeen testaan minääni triathlonin parissa. Suunnitelmaksi täsmentyi neljän suora: sprintti, perusmatka, puolimatka ja Ironman. Kolme ensimmäistä tiivistän seuraavasti: hauskaa kavereiden kesken, napit kaakossa ja tärkeä oppimiskokemus.
Ironman piti kokea kanssatriatleettien kanssa Kööpenhaminassa, mutta vastoin melkein tarkkoja suunnitelmiani sairastuin riittävästi joutuakseni jättämään kokemuksen väliin. Paikan päällä kisanneiden ja kisaa tällä foorumilla seuranneiden "läheisyydessä" pääsin aika hyviin fiiliksiin. Sitä edisti se, että olin Köpis-viikonlopun perjantaina keskellä pettymystä ja suunnatonta innostusta ilmoittaunut IM Barcelonaan. Vasta ilmoittautumista seuraavana päivänä tapailin tapahtumaa ystäväni Youtuben kanssa ja tajusin, että uinti tapahtuu Välimeressä, joka on Maskun Rivieraa eloisampi ekosysteemi. Tämä äkkäys todentui tuossa mennä viiikonloppuna.
Kah, kun tervehdyin aloin harjoitella kohti kauden päättävää kliimaksia. Oli koko lailla tyhjä olo, kun olin psyykannut itseni liekkeihin Köpistä varten. Suunnattomaksi onneksi Ami, Maria ja Tatu ansaitsivat Konan paikat (paljon tsemppiä matkaan, täällä alkaa olla kisastudio valmis), ja ymmärsin, ettei viimeinen treenijakso tule olemaan yksin puurtamista. Todettaneen nyt, että juuri tästä syystä, uusien ystävien ja armottomien tsemppareiden ansiosta, olen löytänyt uuden, nautittavan puolen urheilemisesta (vuonna 1989 alkanut juoksu-ura kun on ollut vähän köhäinen jatkuvien vammojen vuoksi). Ja sitten takaisin tähän hetkeen.
Istun nyt sohvalla. Jalat pöydällä. Autoin ne siihen käsillä. Niska on vereslihalla ja osa varpaankynsistä on niin tylsistyneitä, että kohta irtaantuvat minusta. Tähän niin onnelliseen hetkeen minut saattoi 3,8-180-42,2 -keikka. Sellainen perussetti. Siitä ei-niin-lyhyesti (sorry kaikki) seuraavia muistikuvia:
Aamu koitti sateisena, aamuyöstä kuulin ukkosen jylisevän. Salamointi valaisi aamuista kosteaa taivaltamista kohti 1,5 km päässä olevaa T1/T2:sta. Iso teltta, jossa vaihdot myöhemmin ottivat sijansa, oli pimeä, koska ukkonen katkaisi sähköt. Kännyköiden valot valaisivat siellä täällä. Sade yltyi. Sähköt tulivat ja menivät. Kaiken takaa kuului merta villitsevä tuuli. Haistoin suolaisen veden ja olin valmis saalistamaan. Jahka olin saanut vaadittavat kujeet ruksitettua, pukeuduin märkäpukuun lämmittelemään ja vedin siinä samalla vahingossa ainoan ennakkogeelini. Se takasi, että olin aika paljon ennen lähtöä melko energinen. Päästyäni vaimokullan käsikynkkään ja saavuttuamme taas 1,5km päähän lähtöpaikalle kävi ilmi, että ukonilman johdosta kisan aloitus siirtyy. Ihan sama, olin jo ihan geeleissä. Odotin, että minua alkaisi jännittämään reilusti. Ei alkanut, mutta en ollut siitä liiemmin pettynyt. Kävi siellä vähän perhosia, mutta ei niin paljon kuin ennen muinoin.
Lähdön aika saavutti minua ja etenin ajoissa oudoin askelin kohti lähtökarsinoita. Siellä oli jännittäviä heppuja enemmän kuin omia sormia ja varpaita. Olin silti ihan coolina. Tuulinen meri kun se vain tapaa rauhoittamaan mieltä. Ajatukseni eivät olleet oikein missään, ja yhtäkkiä olinkin sitten uimassa kohti ensimmäisiä poijuja. Tonnin poijulla kellokoukuttunut sieluni laittoi minut pälyilemään kelloa, ja meinasin pakahtua onnesta kun Garmin ilmaisi aikaa käyneen vain 14:40. Myötätuulessa on katsokaas hyvä uida. Pienen matkan perästä ymmärsin kyllä, että 2350m suora pätkä vedetään vastatuuleen-/aallokkoon. Oi sitä riemua. Samainen sieluni toi Garmin-käden eteeni 500m välein ja pikaiset laskutoimitukset kertoivat, että olisin ensimmäisessä vaihdossa ehkä 1:15 startista. Missasin tuon 56 sekunnilla. Matkalla ehkä noin vartin verran pohdin kuumeisesti, että olinko jo pyörtynyt vai vasta pyörtymässä kun olo oli kuin tuoreilla Leviksillä ensimmäisessä kivipesussaan. Nikke Knattertonia ahkerasti seuraanneena arvostin nopeaa päättelyä ja äkkäsin, että uimalasien ote kookkaasta nenävarrestani vain kiristää mieltä, eikä oudossa olossa ole mitään sen kummempaa. Muistelin Kauhasen kommentteja. Pää oli vedessä ja nilkat hienossa asennossa. Yllätyin kun ohittelin muita. Se ei ottanut pattiin juuri yhtään. Hieman sen jälkeen kuvittelin uivani ripuliparvessa ja jätin hengittämättä muutaman kerran. Hyvä kun sitäkin on treenattu (H11). Uidessa havahduin useasti siihen, kuinka vähän pidän suolaisesta vedestä. Todella vähän. Sen lisäksi, että ilmanottoaukkoni tuntuivat kuivuvan, tuo liemi maistui valtavan kamalalta. Join sitä kerran lähinnä vahingossa, en kokeilumielessä. Ripuliparvikuvitelmani auttoi minua olemaan juomatta sitä lisää. Hienoja oppeja nämä.
Jaaha. Loppusuora oli 300m tappelua, mutta se päättyi onneksi kuivalle maalle. Sen verran oli hyvin suunniteltu reitti. Maalla olo oli kuin märällä nahalla. Niska oli hiertynyt auki jo 800m kohdalla mutta mitäs siitä. T1:een käyttämäni aika olisi ollut kärkiluokkaa N60-65 -sarjassa - nopea se ei ollut mutta tarvittavat temput tuli tehtyä.
Yhtäkkiä sitten ajoinkin pyörää. Felt oli iskussa. Taivas oli kirkas, aurinko paistoi. Oli mäki, oli toinen. Sitten oli tasaista. Ihan älyttömän tasaista. Tasainen on nopeaa, kuten arvaatte. Pidin huolen, että pulssi pysyi alhaalla. Ensimmäisen kerran raja taisi tulla vastaan 2 tunnin kohdalla, mutta se oli ylämäen syy. En oikein tajunut kuinka helppoa ajo oli. Vedin perässäni erinäisiä letkoja, olin innostunut possujunan kapteeni. Punaiset posket ja kaikki. Jotkut jopa kehuivat, että hyvin sä vedät, vastasin, että hieno P5 sulla ja jätin kommentoijan ja porukan taakseni. Okei, noin tapahtui vain kerran. Viheltelin vallattomasti, huusin välillä riemusta ja ratkoin matemaattisia pulmia. Lauloinkin välillä. Niin ja muistin syödä kuin ruhtinas. Ja juoda. Kulki kuin ei mitään. Lähestyessäni 2,5 kierroksen koostaman pyöräosuuden loppupätkää olin saalistamassa about 10-15 kaverin letkaa (peesasivat armottomasti toisiaan, ryökäleet). Sain heidät kiinni ylämäen tuntumassa ja aioin olla jakelematta armoa. Voimain tunnoissa suunnittelemani aikeet esti kokemattomuus ja moottoripyörän ääni. Sen sijaan, että olisin toteuttanut diabolisen tekoni alkoinkin himmailin ja ajattelin, että antaa nyt tuomarin ohittaa minut kun kerran tuomari on. Mutta mitä hittoa, mä sainkin siitä penaltya. Onneksi ehdin 177km chip-matolle ennen boxia, ettei sen pätkän keskari laskenut turhasta. Boxissa oli hupaisat heput, jotka todistelivat, että ihan kettuillakseen tuomari sut tänne laittoi - heidän laskujen mukaan siellä pitäisi olla 100 muuta tyyppiä, jotka ajavat muiden hajussa kiinni. Ihan sama. Laitoin siinä boxin poikien kanssa fist pumpit, ja vedin napit kaakkoon ja kohti vaihtoa.
Vaihdossa nauroin. Ääneen. Joroisilla en meinannut saada kamoja vaihdettua kramppien takia ja nyt olin ajanut pidempään ja kovempaa kuin koskaan, eikä se tuntunut missään. Suosittelen näin penalty perheen puolesta noita loppupuolen penaltyjä.
Olin ihan innoissani. Todella innoissani. Liian innoissani kun sitä nyt ajattelee (voiko olla liian innoissaan?). En ollut vielä koskaan käynyt tuossa tilanteessa ja nyt se oli pelkkää juhlaa. Laukkasin teltasta ulos kuin pääskynen vaikka pääskynen taitaakin lentää. Kerran Firenzen maratonilla alle silloista ME-vauhtia laukanneena tiesin, että moinen vauhti-iloittelu kostautuu kyllä. Kuulin Sarilta terveisiä Turun ja vähän Havaiin suunnalta ja ajattelin, että odottakaa vain kun näette mun räjähtävän ihan kohta. Tämän alaspäin suuntaavan spiraalin tunnistin 15km:n kohdalla kun reidet kiristyivät kiristymistään. Ei siinä ollut mitään psyykkistä romahdusta menossa. Ihan fysiikka oli pettämässä. Mutta ihan sama, ajattelin, tämä reissu päättyy maaliin, ajattelin heti perään. Neuvojen mukaan pilkoin jäljellä olevan matkan pirstaleiksi ja nimesin kiintopisteet asioiksi, joita sitten hoin hyytyessäni. Oli se auvoisaa. Hapuilin suolaakin selkätaskusta, mutta onneksi vain lyhyeksi jääneet fysiikan opintoni avittivat päättelemään, että sinne hikeen ja päälle kaadettuun veteen ne rakeet ovat sulanneet. Nuolin epätoivoisesti sormiani, ettei kramppeja tulisi. Ei tullut, siitä piti huolen alati hidastuva vauhti. Välillä luulin, että vasen käteni on tunnoton. Nipistelin sitä, kerran purin. Hyvin tunsin ne. 38km:n kohdalla epäilin kahdesti, että reidet kiristyvät niin, että en pysty kohta kävelemään. Entinen minäni olisi huutanut siinä vaiheessa kaikenlaista, haistetellut asvaltille ja rumille taloille tai ihan mille vain, mille ihminen voi sanoa pahasti pettymyksensä keskellä. Rumalle talolle voi sanoa pahasti, ihmiselle ei. Nyt vain ajattelin, että etenen hitainta tahtia urallani (numerolappu päällä), mutta maali se vain silti lähestyy. Sen verran cool olen näin vanhana miehenä. Hoin mikrokiintopisteitä- tuli ruma käännös, musamies ja pomppupätkä, meni kaupunkikäännös ja hajunotko. Edessä oli kohta vain maalisuora, mutta sitä en ollut nimennyt. Se oli vain maalisuora.
Näissä kemuissa maalisuora on sininen matto. Sinisellä matolla kuvittelin olevani hidas kramppinen lentokone. Sellainen kun sotaelokuvissa ammutaan alas. Läpsyttelin ylävitosia ja sitten olinkin maalissa. Saavutin tavoitteeni eli maaliviivan, vaikka itse lähtöviivallekin oli aiottua vaikeampi tie. Aika oli yllättävän hyvä kun olin varautunut 10-11 tunnin väliin. Oli nälkä. Näin Sarin. Ihan huippua. Kävin syömään. Vedin navan täyteen kun aavistin, että paha seuraa joka tapauksessa. Kun kamojen haku, hampurilaisaterian viimeistely ja pyörän pakkaus oli suoritettu, oli aika siirtyä yöksi vessaan. Kisan jälkeen fyysinen olemukseni on ollut pahoinvoipa, mutta henkisesti on ihan kiva olla.
Sellainen se on ensimmäinen Ironman-kokemus.
Kiitos kaikille kannustajille, treenikavereille ja tietty Sarille. Te olette ihan parasta. Nyt vain pitää ehkä lunastaa tuo tatuointilupaus.
Kuten osa teistä on joko somen tai perinteisen face-to-face -median kautta tiedostanut, päätin viime vuonna, että vuosien sivusta seuraamisen jälkeen testaan minääni triathlonin parissa. Suunnitelmaksi täsmentyi neljän suora: sprintti, perusmatka, puolimatka ja Ironman. Kolme ensimmäistä tiivistän seuraavasti: hauskaa kavereiden kesken, napit kaakossa ja tärkeä oppimiskokemus.
Ironman piti kokea kanssatriatleettien kanssa Kööpenhaminassa, mutta vastoin melkein tarkkoja suunnitelmiani sairastuin riittävästi joutuakseni jättämään kokemuksen väliin. Paikan päällä kisanneiden ja kisaa tällä foorumilla seuranneiden "läheisyydessä" pääsin aika hyviin fiiliksiin. Sitä edisti se, että olin Köpis-viikonlopun perjantaina keskellä pettymystä ja suunnatonta innostusta ilmoittaunut IM Barcelonaan. Vasta ilmoittautumista seuraavana päivänä tapailin tapahtumaa ystäväni Youtuben kanssa ja tajusin, että uinti tapahtuu Välimeressä, joka on Maskun Rivieraa eloisampi ekosysteemi. Tämä äkkäys todentui tuossa mennä viiikonloppuna.
Kah, kun tervehdyin aloin harjoitella kohti kauden päättävää kliimaksia. Oli koko lailla tyhjä olo, kun olin psyykannut itseni liekkeihin Köpistä varten. Suunnattomaksi onneksi Ami, Maria ja Tatu ansaitsivat Konan paikat (paljon tsemppiä matkaan, täällä alkaa olla kisastudio valmis), ja ymmärsin, ettei viimeinen treenijakso tule olemaan yksin puurtamista. Todettaneen nyt, että juuri tästä syystä, uusien ystävien ja armottomien tsemppareiden ansiosta, olen löytänyt uuden, nautittavan puolen urheilemisesta (vuonna 1989 alkanut juoksu-ura kun on ollut vähän köhäinen jatkuvien vammojen vuoksi). Ja sitten takaisin tähän hetkeen.
Istun nyt sohvalla. Jalat pöydällä. Autoin ne siihen käsillä. Niska on vereslihalla ja osa varpaankynsistä on niin tylsistyneitä, että kohta irtaantuvat minusta. Tähän niin onnelliseen hetkeen minut saattoi 3,8-180-42,2 -keikka. Sellainen perussetti. Siitä ei-niin-lyhyesti (sorry kaikki) seuraavia muistikuvia:
Aamu koitti sateisena, aamuyöstä kuulin ukkosen jylisevän. Salamointi valaisi aamuista kosteaa taivaltamista kohti 1,5 km päässä olevaa T1/T2:sta. Iso teltta, jossa vaihdot myöhemmin ottivat sijansa, oli pimeä, koska ukkonen katkaisi sähköt. Kännyköiden valot valaisivat siellä täällä. Sade yltyi. Sähköt tulivat ja menivät. Kaiken takaa kuului merta villitsevä tuuli. Haistoin suolaisen veden ja olin valmis saalistamaan. Jahka olin saanut vaadittavat kujeet ruksitettua, pukeuduin märkäpukuun lämmittelemään ja vedin siinä samalla vahingossa ainoan ennakkogeelini. Se takasi, että olin aika paljon ennen lähtöä melko energinen. Päästyäni vaimokullan käsikynkkään ja saavuttuamme taas 1,5km päähän lähtöpaikalle kävi ilmi, että ukonilman johdosta kisan aloitus siirtyy. Ihan sama, olin jo ihan geeleissä. Odotin, että minua alkaisi jännittämään reilusti. Ei alkanut, mutta en ollut siitä liiemmin pettynyt. Kävi siellä vähän perhosia, mutta ei niin paljon kuin ennen muinoin.
Lähdön aika saavutti minua ja etenin ajoissa oudoin askelin kohti lähtökarsinoita. Siellä oli jännittäviä heppuja enemmän kuin omia sormia ja varpaita. Olin silti ihan coolina. Tuulinen meri kun se vain tapaa rauhoittamaan mieltä. Ajatukseni eivät olleet oikein missään, ja yhtäkkiä olinkin sitten uimassa kohti ensimmäisiä poijuja. Tonnin poijulla kellokoukuttunut sieluni laittoi minut pälyilemään kelloa, ja meinasin pakahtua onnesta kun Garmin ilmaisi aikaa käyneen vain 14:40. Myötätuulessa on katsokaas hyvä uida. Pienen matkan perästä ymmärsin kyllä, että 2350m suora pätkä vedetään vastatuuleen-/aallokkoon. Oi sitä riemua. Samainen sieluni toi Garmin-käden eteeni 500m välein ja pikaiset laskutoimitukset kertoivat, että olisin ensimmäisessä vaihdossa ehkä 1:15 startista. Missasin tuon 56 sekunnilla. Matkalla ehkä noin vartin verran pohdin kuumeisesti, että olinko jo pyörtynyt vai vasta pyörtymässä kun olo oli kuin tuoreilla Leviksillä ensimmäisessä kivipesussaan. Nikke Knattertonia ahkerasti seuraanneena arvostin nopeaa päättelyä ja äkkäsin, että uimalasien ote kookkaasta nenävarrestani vain kiristää mieltä, eikä oudossa olossa ole mitään sen kummempaa. Muistelin Kauhasen kommentteja. Pää oli vedessä ja nilkat hienossa asennossa. Yllätyin kun ohittelin muita. Se ei ottanut pattiin juuri yhtään. Hieman sen jälkeen kuvittelin uivani ripuliparvessa ja jätin hengittämättä muutaman kerran. Hyvä kun sitäkin on treenattu (H11). Uidessa havahduin useasti siihen, kuinka vähän pidän suolaisesta vedestä. Todella vähän. Sen lisäksi, että ilmanottoaukkoni tuntuivat kuivuvan, tuo liemi maistui valtavan kamalalta. Join sitä kerran lähinnä vahingossa, en kokeilumielessä. Ripuliparvikuvitelmani auttoi minua olemaan juomatta sitä lisää. Hienoja oppeja nämä.
Jaaha. Loppusuora oli 300m tappelua, mutta se päättyi onneksi kuivalle maalle. Sen verran oli hyvin suunniteltu reitti. Maalla olo oli kuin märällä nahalla. Niska oli hiertynyt auki jo 800m kohdalla mutta mitäs siitä. T1:een käyttämäni aika olisi ollut kärkiluokkaa N60-65 -sarjassa - nopea se ei ollut mutta tarvittavat temput tuli tehtyä.
Yhtäkkiä sitten ajoinkin pyörää. Felt oli iskussa. Taivas oli kirkas, aurinko paistoi. Oli mäki, oli toinen. Sitten oli tasaista. Ihan älyttömän tasaista. Tasainen on nopeaa, kuten arvaatte. Pidin huolen, että pulssi pysyi alhaalla. Ensimmäisen kerran raja taisi tulla vastaan 2 tunnin kohdalla, mutta se oli ylämäen syy. En oikein tajunut kuinka helppoa ajo oli. Vedin perässäni erinäisiä letkoja, olin innostunut possujunan kapteeni. Punaiset posket ja kaikki. Jotkut jopa kehuivat, että hyvin sä vedät, vastasin, että hieno P5 sulla ja jätin kommentoijan ja porukan taakseni. Okei, noin tapahtui vain kerran. Viheltelin vallattomasti, huusin välillä riemusta ja ratkoin matemaattisia pulmia. Lauloinkin välillä. Niin ja muistin syödä kuin ruhtinas. Ja juoda. Kulki kuin ei mitään. Lähestyessäni 2,5 kierroksen koostaman pyöräosuuden loppupätkää olin saalistamassa about 10-15 kaverin letkaa (peesasivat armottomasti toisiaan, ryökäleet). Sain heidät kiinni ylämäen tuntumassa ja aioin olla jakelematta armoa. Voimain tunnoissa suunnittelemani aikeet esti kokemattomuus ja moottoripyörän ääni. Sen sijaan, että olisin toteuttanut diabolisen tekoni alkoinkin himmailin ja ajattelin, että antaa nyt tuomarin ohittaa minut kun kerran tuomari on. Mutta mitä hittoa, mä sainkin siitä penaltya. Onneksi ehdin 177km chip-matolle ennen boxia, ettei sen pätkän keskari laskenut turhasta. Boxissa oli hupaisat heput, jotka todistelivat, että ihan kettuillakseen tuomari sut tänne laittoi - heidän laskujen mukaan siellä pitäisi olla 100 muuta tyyppiä, jotka ajavat muiden hajussa kiinni. Ihan sama. Laitoin siinä boxin poikien kanssa fist pumpit, ja vedin napit kaakkoon ja kohti vaihtoa.
Vaihdossa nauroin. Ääneen. Joroisilla en meinannut saada kamoja vaihdettua kramppien takia ja nyt olin ajanut pidempään ja kovempaa kuin koskaan, eikä se tuntunut missään. Suosittelen näin penalty perheen puolesta noita loppupuolen penaltyjä.
Olin ihan innoissani. Todella innoissani. Liian innoissani kun sitä nyt ajattelee (voiko olla liian innoissaan?). En ollut vielä koskaan käynyt tuossa tilanteessa ja nyt se oli pelkkää juhlaa. Laukkasin teltasta ulos kuin pääskynen vaikka pääskynen taitaakin lentää. Kerran Firenzen maratonilla alle silloista ME-vauhtia laukanneena tiesin, että moinen vauhti-iloittelu kostautuu kyllä. Kuulin Sarilta terveisiä Turun ja vähän Havaiin suunnalta ja ajattelin, että odottakaa vain kun näette mun räjähtävän ihan kohta. Tämän alaspäin suuntaavan spiraalin tunnistin 15km:n kohdalla kun reidet kiristyivät kiristymistään. Ei siinä ollut mitään psyykkistä romahdusta menossa. Ihan fysiikka oli pettämässä. Mutta ihan sama, ajattelin, tämä reissu päättyy maaliin, ajattelin heti perään. Neuvojen mukaan pilkoin jäljellä olevan matkan pirstaleiksi ja nimesin kiintopisteet asioiksi, joita sitten hoin hyytyessäni. Oli se auvoisaa. Hapuilin suolaakin selkätaskusta, mutta onneksi vain lyhyeksi jääneet fysiikan opintoni avittivat päättelemään, että sinne hikeen ja päälle kaadettuun veteen ne rakeet ovat sulanneet. Nuolin epätoivoisesti sormiani, ettei kramppeja tulisi. Ei tullut, siitä piti huolen alati hidastuva vauhti. Välillä luulin, että vasen käteni on tunnoton. Nipistelin sitä, kerran purin. Hyvin tunsin ne. 38km:n kohdalla epäilin kahdesti, että reidet kiristyvät niin, että en pysty kohta kävelemään. Entinen minäni olisi huutanut siinä vaiheessa kaikenlaista, haistetellut asvaltille ja rumille taloille tai ihan mille vain, mille ihminen voi sanoa pahasti pettymyksensä keskellä. Rumalle talolle voi sanoa pahasti, ihmiselle ei. Nyt vain ajattelin, että etenen hitainta tahtia urallani (numerolappu päällä), mutta maali se vain silti lähestyy. Sen verran cool olen näin vanhana miehenä. Hoin mikrokiintopisteitä- tuli ruma käännös, musamies ja pomppupätkä, meni kaupunkikäännös ja hajunotko. Edessä oli kohta vain maalisuora, mutta sitä en ollut nimennyt. Se oli vain maalisuora.
Näissä kemuissa maalisuora on sininen matto. Sinisellä matolla kuvittelin olevani hidas kramppinen lentokone. Sellainen kun sotaelokuvissa ammutaan alas. Läpsyttelin ylävitosia ja sitten olinkin maalissa. Saavutin tavoitteeni eli maaliviivan, vaikka itse lähtöviivallekin oli aiottua vaikeampi tie. Aika oli yllättävän hyvä kun olin varautunut 10-11 tunnin väliin. Oli nälkä. Näin Sarin. Ihan huippua. Kävin syömään. Vedin navan täyteen kun aavistin, että paha seuraa joka tapauksessa. Kun kamojen haku, hampurilaisaterian viimeistely ja pyörän pakkaus oli suoritettu, oli aika siirtyä yöksi vessaan. Kisan jälkeen fyysinen olemukseni on ollut pahoinvoipa, mutta henkisesti on ihan kiva olla.
Sellainen se on ensimmäinen Ironman-kokemus.
Kiitos kaikille kannustajille, treenikavereille ja tietty Sarille. Te olette ihan parasta. Nyt vain pitää ehkä lunastaa tuo tatuointilupaus.
